Ennen kuin luet

Tää teksti ei ollut alun perin tarkoitettu julkaistavaksi. Kirjoitin sen itselleni, jotta saisin ajatukseni selkeytymään. Mutta lukiessani sen uudelleen, tajusin että tästä voisi olla hyötyä jollekin muullekin. Ehkä sulle, joka nyt luet tätä.

En yritä opettaa tai selittää mitään. Kirjoitan niin kuin ajattelen – joskus sekavasti, joskus kirkkaasti, mutta aina rehellisesti. Tää on monologi, mutta jos haluat, voit kulkea mukana ja poimia siitä sen, mikä sua koskettaa.

En paljasta etukäteen mistä tässä on kyse. Jos jäät lukemaan, voi olla että jotain aukeaa.

Kun elämä muuttuu

Alku johonkin uuteen. Uuteen maailmaan ja uuteen minuun. Kuka mä todella oon, ja miksi mä oon täällä? Tämä on sellanen alku, missä ei enää suodateta. Ei pidetä sisällä niitä sanoja, jotka ois pitänyt sanoa jo kauan sitten.

Paljon puhetta. Paljon tunnetta. Syvyyttä. Totuutta.

Oon just siinä kohtaa, että en oo enää vanhassa, mut en vielä uudessakaan. Kuin entinen ei ois enää olemassa. Kuin koko ihminen ois vaihtunut. Tai ehkä se ei oo vaihtunut vaan paljastunut. Että vanhat illuusiot on hajonneet ja haihtuneet. Ja sen mukana meni paljon: kipua, valheita, toivottomuutta, kulisseja. Juoksemista jonkun sellaisen perässä, mikä ei koskaan kuulunut mulle.

Tyhjä taulu

Miltä tuntuu, kun kaikki vanha revitään pois?

Tuntuu kuin mut ois heitetty uudelle maaperälle. Ja nyt mä vaan mietin: mitä nyt? Pitäiskö mun tehä jotain? Vai saanko mä vaan tehä niin kuin tuntuu hyvältä?

Kun on tottunut elämään todellisuudessa, jossa kaikki on ennalta päätetty, voi olla vaikea yhtäkkiä opetella luomaan uutta tyhjästä. Kuin edessä ois puhdas, valkoinen taulu, joka odottaa värejä ja tarinaa. Mut sit taustalla on se pelko: uskallanko mä edes koskea siihen?

Entä jos kukaan muu ei oo tehnyt tällä tavalla? Entä jos se ei mee enemmistön mielestä oikein? Mut jos se tuntuu musta oikealta, niin onko se silloin sallittua?

Loppujen lopuksi: kuka päättää, mikä on sallittua sun omassa elämässä?

Vaikeneminen on rutto

Sanojen ilmaiseminen on parantavaa. Terapeuttista. Ei turhaan sanota, että puhuminen auttaa.

Vaikeneminen sen sijaan on kuin rutto. Se ei pysy yhdessä ihmisessä – se leviää. Se tartuttaa. Se opettaa meidät nielemään totuuksia, kunnes hiljaisuus muuttuu normaaliksi.
Me alamme uskoa, että näin kuuluu olla. Että näin on turvallista.

Mutta siinä hiljaisuuden massassa on vaikea erottua. Vaikea olla se, joka sanoo sen, mitä kukaan ei uskalla. Ja kun joku sen tekee, hänet halutaan mykistää. Pakottaa osaksi hiljaisuuden koneistoa.

Mutta ei. Ei enää.

Kenelle mä yritän kelvata?

Kaikella on alkunsa ja loppunsa – jopa vaikenemisella.
Asioista täytyy uskaltaa puhua ääneen. Rehellisesti, ilman kiertoilmauksia, oikeilla nimillä. Totuuden sanominen ei ole vaarallista – se on välttämätöntä. Meillä kaikilla on oikeus käyttää ääntämme, etenkin silloin kun se nostaa esiin epäkohtia tai tuo näkyväksi epäoikeudenmukaisuutta.

Mä uskon, että me pelätään aivan liikaa sitä, mitä muut meistä ajattelee. Ja oikeastaan se on kysymys, johon kannattaisi ihan pysähtyä:
Miksi mä pelkään sitä, mitä muut ajattelee meistä?

Jos mietit tarkemmin, mikä merkitys sillä todella on?
Ne ihmiset, joiden mielipiteitä sä ehkä pelkäät – ne ei elä sun elämää. Ne ei ajattele samalla tavalla kuin sä. Ne ei kulje sun suuntaan, eikä niillä ole samoja päämääriä tai unelmia. Ja jos sun ympärillä on ihmisiä, jotka tuomitsee sua sen sijaan että tukis, niin ehkä niiden ei kuulunut olla siinä alun perinkään.

Elämä liikkuu joka tapauksessa

Jos jotain oon oppinut tähän mennessä, niin sen, että oikeat ihmiset tunnistaa siitä, että niiden seurassa voi olla oma itsensä. Ei tarvitse suojautua, teeskennellä tai rakentaa suojamuureja sydämen ympärille.
Elämä on syklistä – alkuja, loppuja, käänteitä. Ihmisiä tulee ja menee. Jotkut kulkee mukana vain hetken, toiset pidempään.
Mikään ei ole pysyvää. Ei ne hyvät hetket, mutta ei myöskään ne huonoimmat.

Ainoa asia, johon voi varmasti luottaa, on muutos.
Ja mitä nopeammin sen hyväksyy, sitä vapaammaksi elämä muuttuu. Silloin osaa tarttua hyviin hetkiin ja nauttia niistä. Ja kun elämä kolhii – niin kuin se väistämättä joskus tekee – tietää, ettei sekään kestä ikuisesti. Jokaisella vaikeudella on aikansa ja loppunsa.

Mutta jos valitsee jäädä kiinni tuskaan, eikä päästä irti, se voi olla kivuliaampaa ja pidempiaikaisempaa. 

Ei sitä turhaan sanota, että tuntematon taivas on pahempi kuin turvallinen helvetti.

Ja tämä on alku

Joskus sielu vaan sanoo: nyt. Ja silloin syntyy jotain, mille ei oo edes sanoja. Tämä teksti tuli ulos sellaisena kuin sen piti tulla.

Se ei kysynyt lupaa. Niin kuin monet totuudet. Se vaan tuli. Ja nyt se on tässä.

Kiitos💚, että halusit käyttää aikaasi tämän lukemiseen. Se merkitsee minulle paljon. Olisi kiva kuulla, mitä mieltä olet tästä postauksesta – kerro ajatuksesi!