Mieli on kuin talo, jossa ajatukset ja tunteet vierailevat – osa viipyy hetken, osa jää asumaan pysyvästi. Mutta entä jos mielesi on täyttynyt tunteista, joita et ole halunnut kohdata? Entä jos olet rakentanut puolustusmekanismeja suojaksi, mutta huomaatkin, että ne tekevät hengittämisestä vaikeampaa? Tässä tarinassa sukellamme mielen taloon – sen pimeisiin nurkkiin, suljettuihin huoneisiin ja lopulta siihen, kuinka voimme ottaa tilamme takaisin ja tehdä siitä paikan, jossa on hyvä elää.

Mieli on kuin talo – Meidän kotimme.

Mieli on kuin talo. Se on meidän kotimme, ja siellä vierailee jatkuvasti tunteita ja ajatuksia. Koska kyse on meidän kodistamme, meillä on valta päättää, jäävätkö nuo vieraat asumaan vai jatkavatko matkaansa.

Jos takerrut johonkin tunteeseen tai ajatukseen, se ei lähde. Sä olet kutsunut sen sisään, istuttanut alas ja tarjonnu pullakahvit. Ja mitä vieras tekee, kun sitä kohdellaan näin hyvin? No, se jää. Se asettuu taloksi, valtaa tilaa ja tekee itsestään asukkaan tai pahimmassa tapauksessa isännän.

Mutta meidän talossamme on myös ovet ja ikkunat. Jos pidämme ne lukossa ja estämme tunteita ja ajatuksia virtaamasta, ne jäävät sisään – eivät siksi, että ne haluaisivat jäädä, vaan koska me emme anna niiden lähteä. Kun takerrumme tunteeseen tai ajatukseen, suljemme sen kanssamme samaan tilaan. Se ei ole enää ohikulkumatkalla, vaan muuttunut vangiksi – ja samalla meistä itsestämme tulee sen vankeja.

Toinen skenaario on se, että tunne koputtaa oveen, mutta me emme suostu avaamaan. Se seisoo kynnyksellä, eikä meillä ole aikomustakaan tervehtiä sitä. Ajattelemme, että jos emme huomioi sitä, se katoaa. Mutta ei se katoa. Sen sijaan se jää nurkkiin pyörimään, maksamatta vuokraa. Ajan myötä unohdamme sen kokonaan, ja yhtäkkiä se majailee ullakolla, pimeässä, keräten voimia. Se tunne voi olla häpeä, kateus, viha, riittämättömyys tai suru – mikä tahansa, jonka olemassaoloa emme haluaisi myöntää.

Me ihmiset tietenkin tykkäämme kivoista tunteista, eikö vain? Ne ovat sellaisia kavereita, ettei niitä voi asuttaa taloon, vaikka kuinka haluaisimme. Ne eivät jää yöksi, eikä niitä voi lukita sisään – ne löytävät aina jonkun reitin ulos. Sen sijaan epämiellyttävät tunteet haluaisivat, että nekin huomioitaisiin ja otettaisiin vastaan lämmöllä. Mutta koska niiden kohtaaminen ei tunnu hyvältä, yritämme torjua ne.

Jos olen jotain oppinut, niin sen, että tunteet ja ajatukset ovat vain käymässä. Siksi ovet ja ikkunat on hyvä pitää auki – tuli sieltä mitä tahansa. Näin talo tuulettuu, eikä mikään jää nurkkiin pyörimään.

Siivouspäivä on koittanut – Häätö operaatio.

Leikitäänpä ajatusleikkiä.

Tilanne on riistäytynyt käsistä.

Sun talossa asuu nyt tunteita ja ajatuksia, joita et ole halunnut kohdata. Olet vältellyt niitä, sysännyt ne syrjään ja toivonut, että ne katoaisivat itsestään. Mutta ne eivät ole kadonneet. Päinvastoin – ne ovat lisääntyneet. Niitä on kaikkialla.

Suurimmat ja vaikeimmat asiat ovat kasvaneet möröiksi. Miksi juuri möröiksi? Koska ne eivät pysy pienenä. Ne saattavat olla aluksi vain häivähdys mielessä, mutta ajan kuluessa ne kasvavat, keräävät voimaa ja valtaavat tilaa.

Ja nyt talo on täynnä. Sä olet ahdettuna nurkkaan – pieneen, suljettuun huoneeseen, jota kutsut ”mukava olla” -alueeksi. Se on paikka, jossa asiat ovat päällisin puolin hyvin. Pystyt hengittämään, mutta et täysin. Et edes tiedä, miltä täydellä kapasiteetilla hengittäminen tuntuu.

Mutta lopulta väistämättä käy niin. Huoneet, melkein koko talo pursuaa liitoksiaan myöten, ilma ei enää kierrä ja huomaat, ettet pysty hengittämään kunnolla. Siinä kohtaa teet päätöksen: rakennelma ei kestä ilman tukirakenteita. Tarvitaan puolustusmekanismeja – vihaa, välttelyä, tunnekylmyyttä, sarkasmia. Ne ovat kuin lautoja, tiiliä ja laastia, joilla paikataan aukkoja. Sekä muurataan ovet ja ikkunat umpeen.

Aluksi tuntuu, että tämä toimii. Homma pysyy kasassa, eikä mikään pääse läpi. Ongelma ratkaistu.

Kunnes kuvioihin astuvat triggerit.

Triggerit eivät kolkuta oveen eivätkä ryömi ikkunoista sisään. Ne tulevat läpi. Ne ovat kuin lekoja ja sorkkarautoja, jotka alkavat murtaa suojamuureja, pala palalta. Ja koska niitä tulee jatkuvasti, mukava olla -alue kutistuu entisestään. Yleensä tässä kohtaa halutaan laajentaa sitä omaa tilaa, sillä ei haluta kohdata sitä kaikkea mitä on halunnut välttää.

Jossain vaiheessa käy ilmi, ettei tätä enää voi peitellä. Olet laajentanut aluettasi niin pitkälle kuin pystyt, mutta rakennusaineet ovat loppuneet kesken. Välttelykäyttäytyminen ei enää toimi, ja tilanne on muuttunut kestämättömäksi.

Talo ei enää kestä!

Mulla henkilökohtaisesti kävi näin että en pystynyt enään laajentaa sitä tilaa. Rakennusaineet loppuivat kesken, eikä niitä ollutkaan enää tarjolla. Koska asioilla on tapana kertyä. Talo ei enää kestä ja sun “mukava tila” alkaa käydä ahtaaksi, siellä on pölystä, pimeetä, happi ei enää kulje. Siinä tilassa ei ole enää ikkunaa, mistä pääsisi valoa läpi tai saisit raikasta ilmaa. Sä olet ansassa oma rakentamassa sellaisessa. 

Ja nyt sulla on vain kaksi vaihtoehtoa.

1. Luovutat. Lakkaat olemasta.
2. Aloitat siivoushommat. Lopetat pakenemisen.

Jos valitset jälkimmäisen, tarkoittaa se sitä, että oot päättänyt kohdata sen kaiken, tuli sieltä vastaan mitä tahansa. Sä poistat kaikki esteet sen oven tieltä, avaat oven, kurkkaat sinne sisään. Astut niihin huoneisiin, joihin et ole koskaan edes vilkaissut. Niihin, joissa tiedät lymyävän kaikkea sellaista, mitä et ole halunnut kohdata – tunteita, traumoja, pelkoja. Ehkä asioita, joita et ole myöntänyt edes itsellesi.

Aluksi se tuntuu pahalta. Ahdistaa. Pelottaa. Mutta kun avaat oven ja astut sisään, huomaat, ettei se huone ollutkaan niin hirveä kuin kuvittelit. Se oli vain pimeä, koska et ollut koskaan sytyttänyt sinne valoa.

Kun alat pala palalta käsittelemään ja tutkimaan mitä sinne on kertynyt vuosien saatossa. Aika nopeasti tuut huomaamaan, jotain ihmeellistä. Ne asiat, jotka tuntuivat ylitsepääsemättömiltä, alkavat pienentyä. Eikä ne välttämättä olekaan niin pelottavia, mitä alunperin kuvittelit. Möröt kutistuvat. Ja lopulta, kun olet käynyt kaiken läpi, huomaat, että huone on tyhjä. 

Ikkunoissa ei enää ole lautoja. Valo pääsee sisään. Ilma vaihtuu.

Et tarvitse enää puolustusmekanismeja pitämään ovia säpissä, koska mitään ei ole piilotettavana.

Tottahan se on että ei se sormia napsauttamalla tule tapahtumaan, vaan se vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä itsensä kanssa. Mutta lopulta huomaat, että talo on puhdas.

Tilaa on enemmän. Valoa on enemmän. Sinä voit hengittää!

Ja ehkä jopa huomaat, että haluat sisustaa talosi uusiksi – tehdä siitä itsesi näköisen, missä sulla on hyvä olla ja elää. Käyttää uudenlaisia rakennusmateriaaleja, kuten rakkautta, myötätuntoa, arvostusta, hyväksyntää, myönteistä ajattelua ja jopa unelmia.

Kun olet käynyt tämän häätö operaation läpi, et enää halua palata siihen tilanteeseen, että olisit ansassa pienessä komerossa omassa talossasi. Nyt sinä otat koko tilan haltuun.

Ja jatkossa, kun kaikki tunteet ja ajatukset tulevat vierailulle, toivotat ne tervetulleeksi. Sinä olet hyvä isäntä/emäntä ja houstaat hyvin – mutta tiedät, että ne ovat vain käymässä. Koska kun pidät ovet ja ikkunat auki, ne voivat tulla ja mennä vapaasti.

Ja juuri niin sen kuuluukin mennä. Tällä tavalla ne ei jää sun nurkkiin pyörimään ja aiheuttamaan ongelmia.

Fakta on se, että tunteita ja ajatuksia tulee ja menee, halusimme sitä tai emme. Mutta sinä teet itsellesi elämän helpommaksi, kun et jää liian vieraanvaraiseksi.

Ota haltuun oma talosi! 💚

Kiitos💚, että halusit käyttää aikaasi tämän lukemiseen. Se merkitsee minulle paljon. Olisi kiva kuulla, mitä mieltä olet tästä postauksesta – kerro ajatuksesi!